Azul
Azul on pöhissyt harvinaisen pitkään. Se aloitti pöhinänsä vuoden 2017 Essenistä, jossa siihen rakastuttiin. Sitä pelattiin ja pöhistiin vähän lisää. Suomeen pientä lisäpöhinää kaiken tämän pöhipöhinän lisäksi toi hiljan julkaistu Azulin suomilaitos. Viimeisimpänä Azul pääsi ehdolla kunniakkaan Spiel des Jahres palkinnon saajaksi. Pöhisty on jo niin kauan, että pitihän tähän itsekin tarttua. Laatoittajamestari-Kristianista puuttui tietty särmä eikä se kuulostanut erityisen hyvältä, joten laatoittaminen sai odottaa. Sitä Azul kuitenkin on, laatoittamista.
Teema on mitä on, mutta onneksi siitä ei tarvitse välittää. Peli on klassikkoainesta, mutta Pöydällä sekään ei selviä etikettivirheittä. Katsotaan, mitä tästä tulee.
Azul on helppo, mutta miettivähkö
Azul on säännöiltään hyvin yksin kertainen. Pelaaja ottaa vurollaan kaikki samanväriset laatat yhdestä tarjolla olevasta astiasta (Öh, anteeksi, teema! Tehtaasta.) ja valitsee pelaajalaudaltaan rivin, jolle ne asettaa. Kierroksen lopussa vain täysistä riveistä siirtyy laatta palatsin seinää koristamaan, mutta ylitäytetty rivi aiheuttaa miinuspisteitä. Kun laatat on astioilta (ABSTRAKTI, EI VÄLITETÄ SIITÄ TEEMASTA JA TEHTAISTA!) kerätty, päättyy kierros ja kerätään pisteitä jokaisesta palatsin laatasta, jotka ovat vierekkäin. Mitä enemmän vieruskavereita, sitä parempi.
Miettivähkö? Kyllä, sitä tämä on. Miettiä pitää, mutta ei kauheasti. Ei siitä niin hurjasti ole kuitenkaan hyötyä. Peli ei aiheuta tuskastuttavaa analyysihalvausta, koska pöydällä on kerrallaan varsin rajallinen määrä pureksittavaa. Tietoa on kuitenkin sen verran saatavilla, että aina on mahdollista tehdä todella hyviä tai katastrofaalisen huonoja valintoja. Joka kierros pussista kuitenkin tulee satunnainen joukko astioille asetettavia laattoja, joten tilanteet muuttuvat äkkiä. Pussissa on pelin aluksi 20 jokaista viittä laattaa, joten aivan umpimähkään ei laattoja pelin loppupuolella joudu odottelemaan.
Tyylikkäästi kaunis
Peli vakuuttaa jo kannesta lähtien. Harmonisen tyylikkäät värit ja koristelut toimivat yllättävän vetoavasti. Yksinkertaisen tyylikästä. Komponenttien värit ja kuviointi noudattavat kannen tyylikkyyttä ja Hivestä tutut bakeliittiset laatat tuntuvat oikein mukavilta. Ei parane valittaa. Hyvä on, valitan ehkä ihan vähän! Pisterataa kiertävä merkki on puukuutio. Miksi se on puukuutio?
Komponentit ovat tätä puukuutiota lukuunottamatta hyvin laadukasta tavaraa. Alunperin aloittavan pelaajan merkki oli pahvia, mutta se sai kritiikkiä osakseen ja se muutettiin bakeliittilaataksi, joka löytyy myös suomiversiosta. Hinta Azulissa on se ikävähkö puoli. Peli maksaa n. 40€, joka ei perus lautapelirohmulle ole mikään ongelma, mutta harrastukseen tutustuvalle se on aika paljon enemmän kuin Afrikan tähti.
Azul on klassikkoainesta
Azulu on peli, joka toimii ja sopii todella moneen tilanteeseen. Sillä on kaikki eväät nousta todelliseksi klassikoksi. Peli on virtaviivainen. Säännöt ovat varsin helpot ja ensimmäisen kierroksen jälkeen vuorot sujuvat loogisen sutjakkaasti. Vaikka tämä lautapeli on helppo oppia, on se kuitenkin hankala mestaroida. Laattamestari-Kristian on tietysti oma lukunsa. Azulissa on osuttu mukavaan satunnaisuuden ja taidon välitilaan, jossa taito ratkaisee paljon, mutta tuurilla on suuri osansa, mutta ei kuitenkaan ole. Peli on kohtuullisen nopeasti ohi, joten myös huonommin pitkää keskittymistä kestävät saavat tästä sopivan peliannoksen.
Tämä lautapeli on todella helppo myydä ihmiselle kuin ihmiselle. En tiedä toista peliä, jonka kanssa voisi astella kenen tahansa eteen ja kysyä, että pelataanko? Ylläolevien tekijöiden lisäksi todella ratkaisevaa on Azulin ulkonäkö. Kauneus on katsojan silmässä, mutta jos osutaan sellaiseen neutraalin kauniiseen, maalaukselliseen klassisuuteen ollaan vahvoilla. Azul ei aja ketään pois. Ei hävetä tarjota Azulia kellekään kun laatikko ei pursua karkkigrafiikkaa, fantasiaörkkejä, kömpelösti piirrettyjä ihmisiä tai loputonta virtaa laahustavia zombeja. Azul on todellista klassikkoainesta ja 50 vuoden päästä isoisoisät kyselevät, josko poika haluaisi pelata vähän tammia, sakkhia tai asuulia.
No niin.
Niin. Tähän on taas tultu. Kingdomino sai osakseen rumaa puhetta, mutta tämä peli on aivan eri maata. Oona rakastui heti. Tämä lautapeli teki sen, mihin vain Android: Netrunner hänen kohdallaan on pystynyt – muodostanut hänen huulilleen ne ihanimmat sanat, mitä nainen voi puolisolleen sanoa: ”Pelataanko uus?”
Tämä lautapeli ei kuitenkaan ole kaikille. Peli on klassikkoutensa vanki, se toimii todella hyvin, mutta se toimii jopa kliinisen hyvin. Se on riisuttu kaikista turhista elementeistä ja jäljelle on jäänyt vain täydellisen toimiva paketti. Mutta kuka tykkää täydellisestä? Missä on kikkailu? Missä on äärimmäisen pitkät ja tyydyttävät päättelyketjut, joiden onnistuttua kädet vispaavat kontrolloimattomasti pöydän alle piilotettuja tuuletuksia? Onnistuminen Azulissa aiheuttaa pientä hymistelyä ja jos vallan hurjasti onnistutaan niin voi vähän päätäkin nyökyttää. Kirosanoja ei tämä lautapeli irti hillityistä ihmisistä saa, vain hieman pettyneitä ”ai sä otit ne, no, mä otan nää” lausahduksia.
Tylsä ei ole kuitenkaan se sana, joka kuvaa Azulia, sitä se ei ole. Kivaa pohdintaa, mutta omaan makuuni liian hillittyä ja samanlaista. Peli kutittelee samoja kohtia kuin Sagrada, mutta pelaisin sitä hyvin paljon mieluummin. Sagradassa yksityisiä tavoitteita, vaihtuvia yhteisiä tavoitteita, erikoiskortteja ja kaikenmoista sälää. Pituus on sama, mutta vaihtoehtoja, pohdittavaa ja sitä tärkeintä, tunnetta, on hyvin hurjasti enemmän.
Jos jäit epäilemään Azulin hyvyyttä, lue koko arvostelu uudestaan kahta viimeistä kappaletta lukuunottamatta. Minun on vaikea keksiä pelihyllyä, johon tämä peli ei sopisi. Tämä ei sytytä minua liekkeihin, mutta jos sillä on potentiaalia sytyttää kaikki muut, miksi en käyttäisi tätä hyväkseni? Käytä sinäkin. Hyvin rauhallisesti hoivaat tulta. Ruokit sitä. Annat sille uusia nautintoja. Iloa. Lopulta, olet valmis. Sinä ja he. Tuli. Ja Eclipse.
-Helppo
-Tyylikäs
-Sopii kaikille
-Pelikerrat toistavat itseään
Pelaajamäärä: 2-4 Kesto: 30-45min
