Vuoden Peli 2017 finalisti: Tokaido
Tokaido lautapeli saa nimensä Edon kauden Japanin tärkeimmästä tiestä, joka yhdisti Kioton ja nykyisen Tokion, kiitos sinulle, Wikipedia. Tokaido ilmestyi alunperin vuonna 2012, mutta Bergsala Enigman:n julkaistua oman painoksensa, päätyi Tokaido Vuoden Peli 2017 finalistiksi Honshun ja Jorvikin kanssa. Varsin japanistista, mutta menköön. Arvostellessaan Tokaidon Pöydällä julistaa oman veikkauksena strategiaosastolta Vuoden Peli 2017 voittajasta: Tokaido. Kovasti suosisin Honshua tässä, mutta kaikki merkit viittaavat Tokaidon mestaruuteen.
Tokaido on varsin kunnioitetun Antoine Bauzan (7 Wonders, Hanabi, Takenoko) käsialaa, joten pieniä ennakko-odotuksia pelin suhteen löytyy. Bauza on tunnettu virtaviivaisista ja kohtuullisen simppeleistä peleistään, jotka kuitenkin tarjoavat alusta loppuun mielekästä päänvaivaa.
Tokaido – tietä pitkin eteenpäin
Tokaidossa pelaajat lähtevät rauhallisesti matkaamaan Tokaidoa pitkin rooleinaan esimerkiksi orpolapsi tai pidemmälle ikääntynyt mieshenkilö. Tai hylätty samurai. Asetelma on siis reilu alusta alkaen. Mutta ei hätää, Tokaido on hyvin leppoisa peli. Pelaajat jäävät ystävällisesti odottelemaan viimeisenä tulevia matkan varrella oleviin majataloihin, jonka jälkeen jatketaan taas matkaa. Lopuksi pelaaja, joka on nauttinut matkastaan eniten voittopisteiden muodossa voittaa.
Vuorollaan pelaaja liikkuu haluamansa määrän ruutuja eteenpäin. Pelaajat matkaavat tiellä vuorotellen siten, että liikevuorossa on aina viimeisenä oleva. Matkan varrelle on ripoteltu majataloja, joissa jokaisen on pysähdyttävä nauttimaan paikallisia herkkuja. Mitä myöhemmin tulet, sitä enemmän todennäköisesti joudut ruuastasi maksamaan.
Ruutuihin sijoitetut matkakohteet tarjoavat pisteitä erilaisiin yksinkertaisiin muunnelmiin puettuna. Voi esimerkiksi keräillä matkamuistoja, joita pyritään keräämään muutamaa erilaista sorttia. Maisemia voi käydä ihailemassa ja mitä useammin samaa maisemaa käy tiiraamassa, sitä enemmän pisteitä ihailusta ropisee, kunnes ei enää ropise. Temppelissä voi käydä lahjoittamassa rahaa ja avokätisimmät pelaajat palkitaan lopuksi suurimmalla pistesaaliilla.
Pelaajien prioriteetteja ohjaavat pisteitä antavat saavutuskortit, joita jaetaan nopeimmille tai ahkerimmille. Kortteja jaetaan esimerkiksi useimmin kylpylässä satunnaispistekortteja keräämässä käyneelle matkaajalle sekä ensimmäisenä tietyn maiseman loppuun katselleelle pelaajalle.
Kauniista ruudusta toiseen pisteiden perässä
Pelimekaniikkana etene-niin-paljon-kuin-haluat tuntuu mielenkiintoiselta. Ensimmäisen pelikerran ensimmäisten vuorojen kummallinen ”saanko mä siis nyt liikkua ihan mihin vaan”-vapauden tunne karisee varsin nopeasti ja pelaajat huomaavatkin, että eihän tämä nyt niin vapaata olekaan. Kohtuullisen usein viisainta on liikkua lähimpään mahdolliseen vapaaseen ruutuun.
Pelin edetessä eteen alkaa tulla mielekkäämpiä päätöksiä. Pelaajien kannattaa keskittyä erityisesti tiettyihin matkalla eteen tuleviin kohteisiin riippuen omasta hahmosta ja aiemmista ruutuvalinnoista. Vaatii hieman pohdintaa ja arvailua, että pääseekö seuraavalla kierroksella haluamaansa ruutuun, jos nyt pysähtyykin lisäpisteiden toivossa ensimmäiseen vapaaseen ruutuun. Samalla pitäisi yrittää estää muita pelaajia nauttimasta liikaa matkan antimista, erityisesti niitä, joilla on samanlaisia mielitekoja kuin itsellä. Blokkailu ei ole täysin hyödytöntä, kuten esimerkiksi Kingdominossa, mutta jos siirto ei tuota suurinta pistesaalista, kannattaa sitä harkita tarkkaan.
Jos on kuullut jossain puhuttavan Tokaidosta, ei ole voinut välttyä kuulemasta kuinka kaunis se on, sillä sitä se todella on. Jos etsitään zenmäisen kaunista lautapeliä, ei ole Tokaidon voittanutta. Tokaido on hyvin rauhallinen ja harmonisen tyylikäs kokonaisuus. Tokaidossa pelin taiteilija Xavier Gueniffey Durin (Seasons, Conan) on onnistunut täydellisesti. Ulkoasusta tai komponenteista ei keksi mitään valitettavaa.
Tokaido – rauhan tyyssija
Tokaidon ongelma on juurikin edellä mainittu zenmäinen harmonisuus. Tokaido on leppoista liikuskelua, pelaajan ei tarvitse kuin osata siirtää nappulaansa eteenpäin. Ei tarvitse huolehtia nopista, ylimääräisistä korteista tai muista hankalista mekaniikoista. Kunhan nauttii ja tallustaa eteenpäin kohti seuraavaa ateriaa. Vaikka Tokaidossa kilpaillaan, se ei tunnu kilpailulta. Tokaidon suurimmaksi universaaliksi heikkoudeksi jää pelikertojen samanlaisuus. Pelit ovat samaa kävelyä päästä päähän pienin strategisin eroin omasta ja muiden hahmoista riippuen.
On ehkä väärin kutsua pelin leppoisuutta varsinaiseksi ongelmaksi, sillä osalle pelaajista tämä on varmastikin juuri se hienoin elementti. Tokaidossa ei etsitä jatkuvasti vastustajien heikkouksia, joiden avulla heidät voi nujertaa mahdollisimman täydellisesti. Asioista kilpaillaan ja jos joku vie sen, mitä toinen tavoittelee, tuhahdellaan mopsimaisen kopeasti, mutta hyväksyvästi ja jatketaan matkaa kohti uusia nautintoja.
Uskon, että Tokaido kuuluu peleihin, jotka syleilevät rauhallisen rakastavaisesti tietyn pelaajaryhmän sydäntä niin kauniisti, että he ovat täysin myytyjä. Tokaido ei ole pelaajille, jotka pitävät siitä, että pääsevät vastustajiensa pään sisään ja joka kierroksella kamppaillaan verisesti samoista resursseista tai paikoista pelilaudalla. Ei Tokaido sellaisellekaan pelaajalle ikävää ole, ihan hauska, hieman erilainen peli. Mutta ei sitä montaa kertaa kilpailua hakeva pelaaja luultavasti halua pelata. Ei Tokaido ole mikään huono valinta Vuoden peli 2017 palkinnon saajaksi. Tokaido sopii henkilöille, jotka haluavat nauttia pelistä, rauhasta ja kauneudesta.
-Rauhallisen leppoisa
-Helppo pelata
Lisäosa Crossroads tuo jokaiseen ruutuun yhden valinnan lisää ja tekee Tokaidosta pelin. En pelaisi enää ilman.
Hyvää olen kuullut, mutta en perehtynyt. Tekee pelin, tekeekö loistavan?
En tiedä loistavasta, mutta on sillä paikkansa minun kokoelmissani. Ei mikään pakollinen hankittava tai edes testattava.